Hae
Carita Pesonen

Näin valehtelen somessa..

Some ei välttämättä aina anna totuudenmukaista kuvaa siitä millaista elämä todellisuudessa on. Se on pintaraapaisu ja vain murto-osa elämästä. Kuka nyt kaikki asiat jakaisi someen? Tämä haaste on kiertänyt todella monissa blogeissa ja ajattelin itsekin tarttua siihen. Jokaisen olisi hyvä miettiä omaa käyttäytymistään somessa ja pohtia millaisen mielikuvan sillä haluaa jakaa seuraajilleen. Haastan jokaisen tämän kirjoituksen lukeneen tarttumaan haasteeseen. Mietitään yhdessä millaisen kuvan haluamme antaa muille somen välityksellä.

Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olevan some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.

Menen niihin ravintoloihin joista tiedän saavani hyvää ruokaa ja olevan lapsiystävällisiä. Sellaisiin jossa voi huoletta käydä vaunujen kanssa niin etteivät ne ole kaikkien tiellä. Yleensä käyn ravintolassa vain lounasaikaan ja tietysti silloin lapset ovat aina mukana – valitsen oikeastaan ravintolan ja tapahtumat aina lasten ehdoilla.

Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

Sisustan juuri sellaisella tyylillä joka miellyttää omaa silmää ja harvoin edes lisään someen kuvia kodistamme tai sisustuksesta. Aamuisin saatan panostaa kattaukseen (koska se on ainoa aika päivässä kun siihen on mahdollisuus) ja napata kuvan someen niin, että kaikki on aseteltu suunnitelmallisesti. Tietysti valitsen kuviin vaatteet jotka mielestäni näyttävät hyvältä kuvissa.

En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

Ehkä vielä muutama vuosi sitten en olisi ottanut meikittömiä kuvia tai edes kuvitellut lähteväni ulos ovesta ilman meikkiä. Nykyään olen todella usein ilman meikkiä niin somessa ig:n puolella kuin kaupungilla tai leikkikentällä. Äiti ihmisenä sitä on muita paljon tärkeämpiä asioita kuin itsensä ehostaminen aamuisin. Pakko myöntää, että usein liikenteessä ollessani havahdun siihen kun tajuan, että olen unohtanut meikata taas kerran..

Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

Koen että en ole luonut itselleni mitään tiettyä brändiä. Vietän lähes tavallista perheenäidin arkea ja kirjoitan niistä ihan tavallisista asioista joita teemme joka tapauksessa perheen kanssa.

Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.

Käsittelen kuvat aina ennen kuin laitan ne someen, mutta vain muuttaen maltillisesti valotusta, kontrastia tai tarkkuutta. Ehkä joku voi olla sitä mieltä, että nämä kaunistavat. Ainakin minua miellyttää enemmän kuvat jotka eivät ole sumeita ja epätarkkoja. Insta storyn puolella käytän lähes aina samaa filtteriä vain tottumuksesta.

Silottelen elämääni somessa.

Kaikki asiat eivät kuulu someen. Meillä jokaisella on varmasti joskus elämässä vastoinkäymisiä ja vaikeuksia – tämän pitäisi olla jokaiselle itsestäänselvyys. En tietenkään halua jakaa kaikkia asioita somessa eikä minun tarvitsekaan. Mielummin keskityn positiivisiin ja iloisiin asioihin sekä jätän tietyt asiat kertomatta koko kansalle. Tarkoitus ei kuitenkaan ole antaa sellaista kuvaa, että oma elämä olisi pelkkää kiiltokuvaa.

Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.

En kadu. Teen blogiyhteistöitä harvoin sekä vain ja ainoastaan jos oikeasti olen kiinnostunut ja ollut tyytyväinen saamaani tuotteeseen tai palveluun.

Bloggaajien elämä on glamourista.

Varsinaista glamouria onkin. Tälläkin hetkellä makaan sohvalla flunssassa nenäliina paketti vieressäni ja yritän keskittyä kirjoittamiseen vaikka juoksen muutaman minuutin välein peittelemään Kristellan aina uudelleen ja käyn silittelemässä pienemmän uneen.  Kyllä tämä elämä on ihan tavallista perheäidin arkea. Sähköpostiin saapuu toki kutsuja kiinnostaviin tapahtumiin, mutta kaikki järjestetään pk-seudulla, joten lähes aina joudun jättämään tapahtumat välistä.

Ajattelen hetket Instagram-kuvina.

Saatan toisinaan ajatella, että tästä saisi hyvän kuvan someen, mutta näin käy tosiaan harvoin.

Seuraan Jodelia ja keskustelupalstoja sekä googlaan nimeni tasaisin väliajoin.

En seuraa. Sain vasta äskettäin tietää mikä Jodel edes on. Miksi ihmeessä haluaisin tietää mitä negatiivisia asioita ihmiset kirjoittavat anonyyminä muista. En viitsi vaivautua lukemaan moista ja käyttää aikaa tällaiseen turhuuteen. Mitä väliä sillä edes on mitä muut kirjoittelevat? Olen googlannut oman nimeni Miss Suomi – kiertueen aikoina, jotta näin mitä eri mediat olivat kirjoittaneet minusta. Keskustelupalstojen kirjoitukset eivät minua kiinnosta, joten ne jätän suosiolla klikkaamatta.

Bloggaaminen ei ole oikeaa työtä.

Blogin säännöllinen päivittäminen vaatii aikaa ja itseasiassa se vie todella paljon aikaa päivästä. Tekstit eivät valmistu itsestään ja uusia kuvia täytyisi saada säännöllisesti. Bloggaaminen on työtä siinä missä ihan mikä vain muukin. Tosin monet tekevät tätä kuitenkin vain harrastuksena muun työn ohella.

Kaikki mitä kehut, on saatu (tai saat kehumisesta rahaa).

Jos kehun tai suosittelen jotakin tuotetta blogissa niin olen aidosti tyytyväinen siihen. En tee kaupallisia yhteistöitä tuotteiden tai yritysten kanssa jotka eivät minua kiinnosta. Enkä missään nimessä tee yhteistöitä vain sen takia, että minulle maksetaan siitä. Jos ostan itse tuotteen johon olen todella tyytyväinen niin kirjoitan ja kehun sitä mielelläni ilman että saan siitä rahallista korvausta.

Kaikki bloggaajat ovat keskenään kilpailijoita.

Toisen menestys ei ole toiselta pois. En näe syytä miksi kilpailla tällaisissa asioissa? Oli sitten kyseessä bloggaajat, kampaajat kuin mikä vain ammattiryhmä niin sama asia pätee. Olen aidosti iloinen toisten menestyksestä ja uskon, että jokainen on varmasti itse omalla työllään ansainnut oman menestyksensä. Kaikki tuntemani bloggaaja kollegat ovat ihania ihmisiä. Autamme toinen toisiamme tarvittaessa ja jaamme avoimesti tietoja jotka helpottavat jokaisen menestymistä bloggaajana.

LUE MYÖS ↓

12 x 3 ASIAA TÄLLÄ HETKELLÄ

BANAANILEIPÄ (GLUTEENITON JA MAIDOTON)

EI NIIN ONNISTUNUT SYNNYTYSTARINA

ONNELLINEN PERHEENÄITI?

SEURAA ♥

INSTAGRAM | FACEBOOK

Ei niin onnistunut synnytystarina

Tätä kirjoitusta on toivottu ja odotettu paljon. Kuopuksen syntymästä on kulunut nyt kaksi kuukautta ja ajattelin hieman kertoa siitä mitä synnytyksessä tapahtui – tästä aiheesta en ole aiemmin julkaissut mitään somessa. Yleensä synnytystarina kertoo siitä kuinka synnytys on käynnistynyt kotona ja miten kaikki on edennyt lopulta päättyen lapsen syntymään alateitse. Ajattelin ensin kirjoitanko tästä synnytyksestä ollenkaan, sillä meidän pienokainen syntyi loppujen lopulta sektiolla – juuri niin kuin oli suunniteltu ja ennakkoon päätettynä päivänä. Tässä synnytystarina, joka ei mennyt niin hyvin kuin mahdollista tai edennyt suunnitelmien mukaan.

Jos haluat lukea hyvästä synnytyskokemuksesta niin tässä esikoisen synnytyskertomus. Mikäli et halua tietää mitä kaikkea sektiossa voi mennä pieleen niin suosittelen jättämään lukemisen tähän. Tämä synnytystarina ei edennyt käsikirjoituksen mukaan.

synnytystarina

Synnytystarina

Kuulostelin kroppaani päivittäin viimeisten raskausviikkojen aikana ja pelkäsin kipeiden supistusten alkavan kotona. Lapsen ollessa perätilassa ja supistusten alkaessa sekä lapsiveden mennessä olisi tullut kiire soittaa ambulanssi ja saapua sairaalaan mahdollisimman nopeasti. Kipeitä supistuksia ei onneksi ilmaantunut juuri ollenkaan edes viimeisinä päivinä, vaikka en aina osannut ottaa niin rauhallisesti kuin ehkä olisi pitänyt. Kivuttomia vatsan inhottavan pinkeäksi tekeviä supistuksia puolestaan tuli säännöllisesti ja todella usein. Leikkauspäivää edeltävänä päivänä jännitys alkoi pikku hiljaa saapua. Ruoka ei maistunut ja ajatus lähestyvästä leikkauksesta oli koko ajan mielessä.

Leikkaus aamuna heräsin virkeänä parin tunnin yöunien jälkeen. Olin tyytyväinen, että olin osannut nukkua edes sen verran siinä tilanteessa. Saavuimme Kallen kanssa sairaalaan heti aamusta sovittuna aikana. Ennen leikkausta vauva ultrattiin vielä ja hän oli edelleen perätilassa. Sitten ei muuta kuin valmistautumaan tulevaan. Jännityksen aiheuttamat kyyneleet vierähtivät poskelle ja siirryimme synnytyssaliin pukeutumaan sekä valmistautumaan leikkaukseen. Oli helpottavaa tietää, että Kalle pääsee mukaan leikkaussaliin. Se tuo tietynlaista tukea ja turvaa, kun tietää läheisen olevan koko ajan läsnä. Edellisen päivän ravinnottomuus tuntui pahoinvointina ja heikkona olona. Meinasin pyörtyä jo kahteen kertaan synnytyssalissa pelkkään tipan laittoon. Parin tunnin odottelun jälkeen meidät tultiin vihdoin kutsumaan leikkaussaliin.

SYnnytys

Juuri ennen lähtöä leikkaussaliin kätilö vaihtui. Aamusta alkaen meidän kanssa ollut kätilö lähti avustamaan toisessa synnytyksessä ja kaiken kiireen keskellä en enää tiennyt kuka meidän kanssa jatkoi. En muista näin jälkikäteen yhtäkään synnytys- tai leikkaussalissa tapaamaani ihmistä, mikäli en olisi tavannut heitä uudelleen leikkauksen jälkeen. Jännityksellä saattoi olla osansa ja vaikutti näin omaan keskittymiseeni. Leikkaussaliin saavuttaessa tärisin niin paljon, että en saanut millään pidettyä jalkoja paikoillaan. Puudutuksen ja lääkkeiden myötä tärinä kuitenkin hävisi asteittain ja mieli rentoutui. Yritin ajatella kaikkea mahdollista joulusta kesään jotta todellinen tilanne unohtuisi. Minuutit leikkauspöydällä tuntuivat ikuisuudelta ja lapsen saaminen ulos asti tuntui piinaavan pitkältä, vaikka ei siinä montaa minuuttia tainnut todellisuudessa kestää.

Olin ollut kerran aiemmin leikkauksessa lapsena ja luojan kiitos en muista siitä kokemuksesta mitään. Minulla ei siis ollut minkäänlaista käsitystä siitä miltä leikkaus kuuluu tuntua. Tunsin koko leikkauksen ajan jotain. Alkuun en niinkään kipua, mutta kaikki tekeminen tuntui epämiellyttävältä. Pikku hiljaa puudutus alkoi väistyä ja olo alkoi olla tukala. Voin rehellisesti sanoa, että minulla on aika korkea kipukynnys, mutta viimeisten minuuttien ajan toivoin kaiken päättyvän nopeasti. Puudutus ei siis toiminut ihan niin kuin olisi pitänyt. Kipu alkoi olla sen verran sietämätöntä, että sanoisin tämän leikkauksen olleen paljon kivuliaampi kokemus kuin ensimmäisen synnytyksen. Kun leikkaus oli valmis minut siirrettiin heräämöön odottelemaan. Puudutus oli nopeasti kokonaan poissa ja pystyin oikeastaan heti leikkauksen jälkeen koukistamaan jalkoja (jopa leikkauspöydällä pystyin liikuttamaan jalkoja puudutuksesta huolimatta ja jälkeenpäin ajateltuna tämä tuntuu aika hurjalta).

Kaiken tämän keskellä kuitenkin oma vointi unohtui nopeasti. Vauva oli siirretty vauvatehon puolelle, sillä synnytyksessä kaikki ei mennyt niin kuin piti. Vaikka kyseessä oli suunniteltu sektio niin vauvan ulosauton yhteydessä oli tapahtunut jotain ihan käsittämätöntä – sellaista mitä ei todellakaan pitäisi tapahtua. Tuosta päivästä lähtien olen miettinyt miten kaikki tämä mitä meille tapahtui on edes mitenkään mahdollista. En halua sen tarkemmin kertoa mitä synnytyksessä tapahtui, mutta meidän pieni on kuitenkin nyt kunnossa.

toipuminen synnytyksestä

Fyysisesti olemme toipuneet molemmat niin hyvin kuin mahdollista. Onneksi tuo pieni ihminen ei tule muistamaan ensimmäisistä viikoista sairaalassa yhtään mitään. Vauvojen paraneminen ja nopea toipuminen on jotain ihan uskomatonta. Kaikista vaikeinta on ollut oma henkinen toipuminen kaikesta. Itkin ensimmäisinä päivinä varmasti enemmän kuin koko elämäni aikana ja kaikki tuntui ylitsepääsemättömän rankalta. Kävin jopa psykiatrisella puolella keskustelemassa tapahtuneesta, jotta tämä ei jättäisi niin pahoja traumoja mieleen. En koskaan osannut odottaa mitään tällaista. Muistan varmaan ikuisesti tämän kokemuksen, vaikka haluaisin vain unohtaa kaiken.

Tällä hetkellä tuntuu, että meidän perhe on hyvä juuri tällaisenä eikä meiltä puutu mitään. Osittain ajatuksia varjostaa myös koko tapahtuma ja en todellakaan halua synnyttää sektiolla enää koskaan uudestaan. Olen aina ollut sitä mieltä, että haluan kaksi lasta ja nyt minulla on kaksi aivan ihanaa tyttöä. Ajatukset voivat vuosien mittaan muuttua joten en tietenkään pois sulje sitä mahdollisuutta, että meidän perhe tulisi kasvamaan. Nyt kuitenkin juuri tässä hetkessä meidän on hyvä näin.

Normaalin synnytyksen ja sektion jälkeen, jos minulta kysyttäisiin kumpi oli helpompi niin arvaatte varmasti vastauksen. En missään nimessä ikinä uudestaan harkitsisi sektiota jos ei olisi ihan pakko. Tällä kertaa sektio vain oli ainoa vaihtoehto. Mietin ihmisiä jotka pelkäävät ns. normaalia synnytystä ja tietoisesti haluavat sektion. Omien kokemuksien kautta ensimmäinen synnytys oli niin paljon helpompi kuin leikkaus. Tietysti kaikki mitä meille tapahtui ei ole ihan joka päiväistä ja toivottavasti kenenkään muun ei tarvitse kokea vastaavaa.

Vaikka tämä ei ollut se kaikista onnistunein synnytystarina niin olen enemmän kuin kiitollinen, että meillä on iloinen ja terve tyttö kaikesta kokemastaan huolimatta.

LUE MYÖS ↓

ONNELLINEN PERHEENÄITI?

PUHUTAAN SUORAAN IMETYKSESTÄ

SEKTIO VAI PERÄTILASYNNYTYS?

MITÄ SYYSVAUVA TARVITSEE?

SEURAA ♥

INSTAGRAM | FACEBOOK